Vuoden kohokohtiini kuuluu muutamien viikkojen jakso syksyisellä Koillismaalla, jossa kirjoitustöiden lisäksi nautin luonnosta – kansallispuistojen merkityillä vaellusreiteillä. Joka vuosi hämmästyn ”Etkö pelkää liikkua metsässä yksin” -kysymyksiä. En pelkää, rakastan sitä!
Syksyinen metsä sekä vaarojen ja tunturien karu kauneus hurmaa minut joka kerta uudelleen. Hiljaisuus ja luonnon monimuotoinen kauneus hoitavat sielua kokonaisvaltaisesti. Luonnossa liikkumisen monipuolisista terveysvaikutuksista on tutkittuakin tietoa, mutta silti me suomalaiset emme aina osaa riittävästi arvostaa sitä, että pääkaupunkimme keskustastakin pääsee metsään. Raittiin ilman arvon ymmärtää varmasti vasta kun on asunut saastuneessa miljoonakaupungissa kuten Kairossa, jossa välillä tuntuu että jokainen sisäänhengityskerta sumentaa ajattelua.
Parhain päivävaellusreittini on sellainen, jolla tulee vastaan ihmisten sijaan vain kuukkeleita, poroja ja joskus jopa hirviä. Karhuja en ole vielä metsässä kohdannut, vaikka Kuusamon Suurpetokeskuksen Sulo Karjalainen kertoi kuulleensa, että syyskuun puolivälissä oli nähty Oulangan kansallispuiston pienen karhunkierroksen reitillä karhuemo pentuineen ylittämässä polkua.
Yhden kerran olen Valtavaaran huiputus -reitillä käynyt tahtojen taistelua poron kanssa. Kohtasimme pitkospuilla ja poro lähestyi minua askel askeleelta kuin sanoen: nämä ovat minun pitkospuuni ja sinä väistät! En väistänyt vaan kamera kädessä innolla odotin kuinka lähelle poro tulee. Noin parin metrin päästä se loikkasi pitkospuilta syrjään ilmeisen turhautuneena.
Tämän syksyn kohokohtiini kuuluu Kuusamon Suurpetokeskuksen Sulo Karjalaisen haastattelu, joka julkaistiin Iltasanomien verkossa 17.9. Pidetyn ja paljon jaetun jutun voi lukea täältä: http://www.iltasanomat.fi/matkat/art-2000001261566.html
Yhtä vaikuttavaa oli Sulon parhaan ystävän, Juuso-karhun kohtaaminen. Kuvasin Juusoa metrin, parin päästä aitauksen avonaisesta ovesta. Ihmisiin tottunut sympaattinen Juuso oli enemmänkin mielenkiintoinen persoona kuin kesyyntynyt Suomen suurin petoeläin. Meitä selvästi yhdisti Juuson kanssa muukin kuin taiteilijaseuran jäsenyys. Minä olen Kairon taiteilijaseuran jäsen ja Juuso valittiin viime keväänä Taiteilijaseura Koillinen ry:n kunniajäseneksi.
Juusolle jutteleminen oli minulle yhtä luontaista kuin kaikkialla maailmassa erityisesti kissoille tai Intiassa lehmille juttelu. Juuso oli keskustelun hiljaisempi osapuoli, kuin tyypillinen suomalainen hiukan juro ja ujo mies.
Karhun, etenkin pentunsa uhatuksi kokeman naaraskarhun, kohtaaminen luonnossa voi olla ihmiselle todellinen vaaratilanne. Kohtaamiset ovat kuitenkin edelleen harvinaisia, vaikka ne ovatkin lisääntyneet erityisesti alueilla, joissa karhuja ruokitaan piilokojujen lähellä. Kuvasin villikarhuja Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeellä vuosi sitten alan pioneeriyrittäjä Lassi Rautiaisen piilokojusta ja ainakin siellä ruokailevat karhut reagoivat jokaiseen pieneenkin rasahdukseen ja poistuivat kauan ennen kuin ihmiskorva erotti saapuvan maastoauton hurinan.
Luonnon kokeminen vaaralliseksi kertonee jonkinlaisesta luonnosta vieraantumisesta. Usein pelot ovat irrationaalisia ja opittuja. Suomen ainoaa myrkkykäärmettä kyytä pelätään, mutta kyyn purema on Suomessa aiheuttanut ihmisen kuoleman viimeksi 1980-luvulla. Ampiainen on kyytä tappavampi, sillä sen puremiin kuolee Suomessa yhdestä kahteen ihmistä lähes vuosittain. Susi puolestaan on tappanut ihmisen Suomessa viimeksi tiettävästi vuonna 1881 ja karhu vuonna 1998. Hirvikolarissa kuoli viime vuonna kolme suomalaista. Peto- tai villieläin tappaa ihmisen Suomessa äärimmäisen harvoin. Suomen 15 petoeläimen joukkoon kuuluu myös uhanalainen saimaannorppa.
Ihminen ei kuulu minkään eläimen luontaiseen ravintoketjuun. Australiassa elää kymmenen maailman myrkyllisintä käärmettä ja siellä käärmeenpuremaan kuolee vuosittain vain yhdestä viiteen ihmistä. Ihmisille myrkyllisiä hämähäkkejä Australiassa on useita, mutta viimeinen tiedossa oleva kuolemantapaus on 1980-luvulta.
Australian matkallani marras-joulukuussa 2015 pääsin kuvaamaan metrin päästä myrkyn lypsyä maailman neljänneksi myrkyllisempänä pidetyltä tiikerikäärmeeltä. Pienessä parakkityyppisessä tilassa oli myrkkykäärmeitä terraarioissa lattiasta kattoon joka seinällä. En kokenut oloani kovin mukavaksi, mutta olin ylpeä siitä, että olin onnistunut opettamaan itseni pois lapsuudessa opitusta hysteerisestä käärmepelosta. Juttu kuvineen löytyy verkosta HS -tiedesivuilta: http://www.hs.fi/tiede/a1453092024735
Australiassa ”puskat” vilisevät myrkkykäärmeitä, mutta ne purevat vuodessa vain noin 300 ihmistä. Australian myrkkykäärmeiltä voi suojautua yksinkertaisesti pukeutumalla pitkiin paksuihin housuihin ja umpinaisiin kenkiin, sillä Australian myrkkykäärmeiden hentoiset myrkkyhampaat eivät riitä lävistämään kenkiä tai tukevaa kangasta.
Luonto on tullut minulle vuosi vuodelta tärkeämmäksi. Nautin niin Saharan aavikosta kuin Australian takamaiden puskista tai eteläisen Intian rehevästä vehreydestä mutta jylhinkään maisema maailmalla ei sykähdytä samalla tavalla kuin Koillismaan ja Lapin luonto, jonka jykevä peruskallio lataa sieluni ja täyttää sydämeni kiitollisuudella.
Olen erityisen onnellinen, että pääsen aloittamaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden minulle rakkaaksi käyneellä Koillismaalla, jossa Kuusamotalon Kaamosgalleriassa avataan 31.12.2016 Egyptin läntistä aavikkoa esittelevä valokuvanäyttelyni.
Juuso-karhu istuu nojatuolissa aitauksessaan Kuusamon Suurpetokeskuksessa
2 Comments
Mukava tarina pohjoisen metsistä ja Suomen pedoista. Samoilla seuduilla olen paljon samoillut. Juuri noin se menee. Ei villieläimissä ole mitään pelättävää, kun käyttäytyy itse järkevästi. – Tarkempana saa olla vapaana juoksevan koiran kanssa. Luin aikoinaan mielenkiinnolla artikkelisi Australian käärmeistä, matelijat kun myös ovat aina kiinnostaneet. Hyvä juttu sekin. Aussit ovat ulkoilmaihmisiä ja sinut luonnon kanssa jo lapsesta pitäen. Myös koulu auttaa asiassa. Jatkuva valistus varmaan on yksi syy, että yhteentörmäyksiä ei käärmeiden kanssa paljonkaan synny. . Kehitysmaissa tilanne valitettavasti on aivan toinen ja käärmeetkin tietenkin erilaisia.
Hei Ilpo, kiitos kommentistasi ja palautteesta! Australiassa on tosiaan paljon tehty valistustyötä ja myös vasta-aineita on hyvin saatavilla, syrjäisimmillekin seuduille lentävien lääkärien palvelun kautta. Kuulin monelta taholta, että valtaosaan käärmeenpuremista on syynä se, että ihminen on yrittänyt ottaa käärmeen käteen ja valtaosa uhreista on kuulemma miehiä.